27.7. klo 6.45 lähdimme Ystadista kohti Tanskaa. Oli
pilvinen päivä ja tuulta 8 -10 m/s. Pääsimme heti purjehtimaan ja vauhtia oli
yli 7 solmua lähes koko matkan. Samoihin aikoihin satamasta lähti 42 jalkainen ”Halperin
Rassi” ja toinen isohko Hollannin lipun alla oleva purjevene. Matka joutui muodostelmassa
mailin päässä toisistamme. Loppumatkasta
tuli eroa meidän häviöksi. Perillä nämä isommat veneet olivat reilusti ennen
meitä. Oli mahtavaa menoa, pitkästä aikaa kunnon purjehdusta. Valkeat
kalkkikivikalliot näkyivät kauas merelle. Maileja tuli 57.
Klintholm on tuttu satama edelliseltä purjehdukselta.
Laituripaikkoja siellä on parisen sataa ja ne ovat kolmessa satama-altaassa.
Yksi vapaa paikka löytyi pienimmästä altaasta. Paalukiinnitys oli meille hieman
haasteellinen. Rantautuminen tahtoi mennä oululaisittain äpöstykseksi, sitä kun
ei ole tullut paljon harjoiteltua. Pekka teki paalusolmut valmiiksi ja minä
pujottelin toisen niistä mennessäni kiinnittämään keulaa. Fendarit olivat
valmiina kyljillä. Viereisen veneen kapteeni huuteli, että ottakaa fendarit
pois. Enhän minä enää siinä ehtinyt tekemään niille mitään. Jäätiin paalujen
väliin jumiin fendareista. Pekka ajoi eteenpäin ja lepuuttajat pingahtelivat
pois välistä. Ei siinä muuten mitään, mutta uudet puhtaan valkoiset lepuuttajat
saivat hieman väriä paaluista. Aina sitä oppii uutta. Opetus tällä kertaa oli,
paalupaikalle ajettaessa fendarit laitetaan vasta sitten kun vene on kiinni.
Toinen köysi saatiin paaluun puoshaalla kurkottamalla.
Klintholmissa oltiin sitten pitemmän kaavan mukaan.
Jouduttiin odottamaan tuulia viisi päivää. Tuulta oli enemmän kuin tohtori
määrää. Välillä satoi kaatamalla. Tuli hyvä tilaisuus kirjoitella jäljessä
olevia blogitekstejä.
Minua poltteli lähteminen koko ajan. Katselin lähteviä
veneitä kateellisena. Aika alkoi jo tulla pitkäksi. Pekka oli lujana. Me ei
lähdetä keikkumaan 15 metrin tuuliin, kun ei ole pakko. Joka päivä veneitä tuli
ja meni, vaikka tuuli niin, että tukka meinasi lähteä päästä. Varsinkin
saksalaisia vuokraveneitä lähti ja tuli melkein solkenaan. Huonoa tuuria, jos
olisi vuokrannut veneen ja olisi pitänyt olla tuulen vuoksi satamassa koko
vuokra-ajan.
Olikin mielenkiintoista katsella hurjia lähtöjä ja
rantautumisia. Mielenkiintoisin lähtö oli Kokkolassa rakennetun FF 36 lähtö. Veneen
nimi oli selvällä suomenkielellä Timantti. Nimensä mukaisesti, vene oli kuin
timantti, upea kuin mikä. Kipparina toimi vanhempi mies ja gastina oli nuoria
miehiä ja yksi nuori nainen. Vaikutti siltä, että kippari opetti nuorisoa,
koska hän koko ajan ohjasi kaikkia tekemisiä. Jo paalujen välistä lähteminen
oli melkoinen suoritus. Nuoret miehet seisoivat veneen laidalla litteät
fendarit veneen ja paalujen välissä. Kauhea kirskunta kuului kun kippari
kaasutteli ulos välistä. Tuuli painoi veneen lujasti paaluja vasten. Vene otti
vauhtia satama-altaasta ja nosti reivatun ison jo altaassa ylös ja ajoi
aallonmurtajan ohi nelimetrisiin aaltoihin. Olihan se hurjan näköistä touhua.
Laiturilla seisoi pitkä rivi miehiä kuvaamassa lähtöä. Meidän ottama kuva ei
ole kovin onnistunut, mutta antaa se kuitenkin vähän osviittaa siitä millaiseen
keliin he lähtivät.
Aikaa kulutettiin kiertämällä katsomassa veneitä. Kuka oli
tullut ja kuka lähtenyt. Pari suomalaista venettäkin havaittiin. Pekka bongasi
isot vanhat purjelaivat ja kuvasi niiden rintavarustukset.
Yhtenä päivänä teimme pitkän kävelylenkin maaseudulle. Suoratie
vei isojen viljapeltojen vieritse. Eihän me kaupunkilaispurjehtijat tienneet
mitä siellä viljeltiin. Oliko kauraa vai ohraa. Vai lieneekö vehnää. Maisema
oli kaunis. Okran keltaiset eri sävyt vaihtelivat pitkin matkaa. Olkikattoiset
isot maalaistalot olivat eksoottisen näköisiä. Yksi olisi ollut myynnissä.
Paluumatkalla satamaan oli pienessä maitolaituria muistuttavassa kopissa
tanskalaisia perunoita myytävänä 1,5 kilon pusseissa 20 kruunun hintaan. Raha
vain purkkiin ja pussi matkaan. Oli todella hyviä pottuja. Harmi, kun ei
ostettu enemmän. Illalla yritettiin käydä hakemassa lisää, niin koko koppi oli
kadonnut.
Niin vain tuulet talttuvat aikanaan ja matala säärintama
meni ohitse. Seuraavaa etappia suunniteltiin hartaasti. Päätimme mennä 70
mailia suoraan Heiligenhafeniin, jotta saataisiin aikataulua pikkuisen kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti