Arvaamaton Biskaja

Biskajalle ei lähdetä ilman perusteellisia säätietoja. Meillä vierähti monta tuntia Camaretin turisti-infossa säiden ja tuulien selvittämisessä Weatheronlinen ja Passageweatherin sivuilta. Turisti-info oli ainoa paikka, jossa oli netti.

Olimme ajatelleet mennä Biskajan rantoja pitkin. Viimeksi menimme suoraan Brestistä La Corunaan ja nyt olisi ollut mielenkiintoista nähdä millaisia satamia Biskajan lahden pohjukassa on. Kaverin sukulaisia asustaa Biaritzissä ja sielläkin oli aikomus piipahtaa. Purjehduksessa ei aina käy niin kuin suunnitellaan. Monenlaisia esteitä sattuu matkan varrelle. Nyt esteeksi muodostui tuulensuunta, joka oli ennusteessa pohjoisesta. Lisäksi Biskajan lahden pohjukassa on iso sotilasalue, jossa laivasto pitää harjoituksia. Alueelle ei saanut mennä klo 17–03 välillä ja alue pitää kiertää. Olisimme joutuneet tekemään kymmenien mailien mutkan, jos olisimme menneet Biaritziin. Pekka teki reitin Bilbaoon, johon tuulen suunta oli sellainen, että meillä on mahdollista päästä purjeilla perille saakka.

Matkaan lähdettiin 5.9. klo 9.10. Sää oli pilvipoutainen, tuulta vajaa 5 m/s pohjoisen ja koillisen väliltä.  Tuuli oli niin heikko, että moottorilla avitettiin matkan tekoa. Vauhtia oli kuuden solmun pintaan. Oli hienoa päästä jälleen liikkeelle. Camaretin mahtavat kalliot ja kivenjärkäleet jäivät taakse, kun kokka oli kohti Biskajan vastarantaa.

Iltapäivällä saimme vihdoinkin odotettua seuraa. Iso delfiiniparvi tuli veneen ympärille kisaamaan. Aikaisemmin olimme nähneet vain muutamia delfiinejä vilaukselta ja nyt niitä oli parikymmentä sukeltamassa puolelta toiselle ja vauhdittamassa veneen keulan edessä. Meidän valokuvaus taidot ovat aika kehnot ja emme saaneet kuvattua niitä hienoja hyppyjä, joita nämä ihanat eläimet tekivät. Tuntuu aivan kuin ne puikkelehtivat veneen ympärillä vain toivoen, että näkisimme ne hienot hypyt.

Ensimmäinen yö lähestyi ja minä jäin vahtivuoroon yhdeksän jälkeen. Pekka köllähti meripunkkaan nukkumaan. Meri oli aika tasaisen ja sisällä sai nukuttua kohtuullisesti. Delfiinit palasivat veneelle puolen yön tietämillä. Istuin sitloodan reunalla ja seurasin niitä otsalampun valossa. Ne olivat niin lähellä, että olisi voinut koskettaa niiden selkää. Tätä jatkui parituntia ja minä olin yhtä hymyä. Tulen niin hyvälle tuulelle delfiineistä. Jotakin erityistä positiivista energiaa ne tuovat aina tullessaan. Yö kului todella nopeasti.

Aamulla tuuli alkoi nousta. Moottori sammutetiin klo 8.00 ja jatkoimme matkaa purjehtien. Tuuli tuli takalanteelta ja vaihteli välillä aivan myötäiseksi. Merellä oli todella hiljaista. Ainoatakaan venettä tai laivaa ei näkynyt ennen kuin vasta lähempänä Bilbaota. Vuorottelimme tähystyksessä, että toinen sai välillä käydä nokosilla sisällä. Neljän tunnin yöunet eivät riitä pitämään väsymystä pois.

Toisena yönä tuuli yltyi ja oli yli 13 m/s ja aallot olivat kolmimetrisiä. Pienensimme purjeita ykkösreiviin. Myötätuuli ja isot aallot ovat vaikea yhdistelmä. Ohjaaminen vaatii paljon voimaa kun aallot vääntävät venettä ja tuuli painaa purjeita niin, että se herkästi lähtee kääntymään tuuleen. Vaikka kova tuuli pitää puomia hyvin paikallaan, iso aalto pyöräyttää niin, että saa olla koko ajan varuillaan, että ei puomi tule yli. Nukkuminen tällaisella kelillä on mahdotonta. 

Pekka ei ollut saanut nukuttua. Hän tuli vahtivuorolleen väsyneenä puolihorroksessa kahden jälkeen. Kerroin tilanteen muutokset, että tuuli oli yltynyt entisestään. Pekka oli jo ruorin takana, kun yhtäkkiä tapahtui vahinkojiippi. Puomi pamahti toiselle puolelle ja vene kääntyi tuuleen. Minä istuin sitloodan etuosassa. Isonpurjeen skuutit osuivat minua päähän ja menetin tajuntani. Pekka käynnisti moottorin ja käänsi veneen vastatuuleen ja laittoi autopilotin ohjaamaan ja tuli katsomaan miten minun oli käynyt.

Taju oli jo palannut, mutta vasen käsi oli aivan tunnoton. Isku oli onneksi osunut pään lisäksi myös vasempaan olkapäähän ja näin ollen se ei ollut tullut koko voimalla päähän. Isku oli heilauttanut minut veneen laitaa vasten. Kieli oli jäänyt hampaiden väliin ja veri maistui suussa. Pipo ja silmälasit lensivät kaaressa ja löytyivät sprayhoodin alta. Onneksi eivät lentäneet mereen.

Siinä me istuimme tovin veneen keikkuessa vastatuulessa aallokossa ja suuntana ei ollut Bilbao. Sillä ei ollut siinä vaiheessa väliä. Mielessä pyöri ajatus, että taisi olla hengenlähtö lähellä. Tunto palautui käteen ja siinä oli vielä voimaakin jäljellä niin, että pääsin raahautumaan sisälle. Särkylääkkeen voimalla taisin jopa nukahtaa.

Aamu valkeni kauniina. Tuuli edelleenkin, mutta se oli jo jonkin verran laantunut. Makasin sitloodan penkillä selällään, olo oli sekava, mutta mitään aivotärähdyksen merkkejä ei ollut. Söimme meriaamupalan ja katsoimme kuinka Pohjois-Espanjan utuiset vuoret häämöttivät horisontissa. Olimme kumpikin todella väsyneitä, mutta helpottuneita, että olimme ehkä selvinneet pahimmalta. 

Minulla oli Pekan vanha kelluntahaalari päällä ja punainen pipo törötti päässä. Pekka tuumasi, että ei me ainakaan vaatteilla koreilla. Pekalla itsellään oli tuulipuku ja vihreä goretex pipo päässään samalla tavalla töröllään ja rillit suolavedestä sumeina. Jaksoimme nauraa itsellemme ja se, jos mikä on parasta lääkettä.

Perillä Getxon satamassa olimme 7.9. klo 15.00. Matkaa olimme tehneet 310 merimailia ja merellä olimme olleet 54 tuntia.